tiistai, 30. heinäkuu 2019

Kolme kohtaamista

Vuosi 1993 kevättalvella.

Tampereen rautatieasema. Mies makasi asematunnelin seinän vierustalla sammuneena. Vaatteista ja olemuksesta näkyi  kauaksi, että alkoholia on kulunut jo pidempään. Pysähdyin ohikiitäväksi hetkeksi ja rukoilin: "Herra auta tätä miestä, Sinä tunnet hänet ja tiedät tilanteen." Aivankuin sisäinen ääni olisi kysynyt minulta: "Mikä sinut erottaa tuosta ihmisestä?"

Olisin voinut vastata, että en ole lainkaan samanlainen, eikä minusta koskaan tulekaan tuollaista. Olin 20-kymppinen raitis uskova nuori nainen ja se mahdollisuus, että olisin ollut sammuneena keskellä kaupunkia oli todella kaukana omasta elämästä. Mutta vastasin kuitenkin: "Ei mikään". Tuo mies on ihminen, kuten minä itsekin. Hänellä ehkä on läheisiä, jotka odottavat häntä kotiin. Varmasti on jotkut syyt siihen, että on päätynyt tuohon jamaan. Aavistin myös, että voin olla siinä eräänä päivänä ihan hyvin itsekin. Elämässä voi tapahtua kaikkea odottamatonta. Elämä ei aina ole reilua.

Vuosi 1996 kevät.

Istun bussissa lähellä Tampereen rautatieasemaa. Bussin pysäyttää nainen. Hän heittäytyy makaamaan oviaukon askelmille. Hän ei halua kyytiin. Hän itkee ja huutaa ja puhuu sekavia. Haluaa päästä mielisairaalaan, josta hän ilmeisesti oli kotilomalla, muttei tämä bussi ole menossa sinne päinkään. Joku ilmeisesti lupaa soittaa taksin ja nainen poistuu jalkakäytävälle ja bussi pääsee jatkamaan. Taas sama sisäinen ääni kysyy: Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä? Olisin voinut vastata, että en minä ole sairas ja en mä koskaan voisi olla noin sekaisin päästäni. Mitä nyt vähän on pakko-oireita ja joskus tuntuu, että sekoan, mutta lisää vaan viinaa, niin kyllä se siitä taas rauhottuu. Vastasin kuitenkin:"Ei mikään". Mistä minä voin tietää missä olen muutaman vuoden päästä, vaikka toistaiseksi olen pystynyt selviytymään. Elämä on niin epävarmaa.

Vuosi 2016 loppusyksy

Ajoin klo 5 aamulla Tampereen rantatunnelista, joka oli avattu liikenteelle juuri paria tuntia aiemmin. Oli hiljaista, eikä näkynyt enää jälkeäkään avajaisseremonioista. Olin menossa junalla Helsinkiin työnantajan maksamaan koulutuspäivään. Noustessani laiturille, rautatieaseman portaikossa makasi sammuneena nainen. Hän liikahti vähän ja korjasi asentoa. Näköjään portaissakin voi nukkua. Sitä en ennestään tiennyt.

Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä?  Kuuluisiko taas vastata: "Ei mikään." Toisaalta kuitenkin kaikki. Minulla on tulevaisuus ja toivo. Jeesuksessa minulla on kaikki. Mutta voihan tuo nainenkin myös olla uskossa ja oikealla tiellä ja vaan hetkeksi väsähtänyt. Ei koskaan voi katsoa pelkkää ulkokuorta.

 

lauantai, 27. huhtikuu 2019

Sinä olet arvokas!

Löysin eilen nalleni kaapin perältä muovisäkistä ja kun muistin siihen liittyvän tarinan, niin päätin laittaa tuon pehmoleluni nyt vähän paremmin esille makuuhuoneeseen.

nalle.jpg

Sain nallen lukioaikana jonkinlaisena palkintona. En muista tarkemmin mihin asiaan se palkinnonjako liittyi, mutta saimme mennä paremmuusjärjestyksessä valitsemaan pöydältä palkintoa. Esillä oli monenlaista ja rahallisestikin eriarvoista tavaraa ja parhaat tietysti menivät ensin. Nallet menivät heti ensimmäisten palkintojen joukossa ja kun tuli mun vuoroni, niin oli viimeinen nalle vielä jäljellä ja tiesin että mun perässä tuleva seuraava luokkakaveri olisi myös sen erittäin mielellään ottanut.

Olin niin epäitsekäs, että olisin saattanut aivan hyvin ottaa jotain muutakin ja hetken sitä harkitsin, että olisi parempi ottaa vaan jotain vaatimattomampaa, koska tiesin, että siitä nallesta oltaisiin mulle kateellisia ja koin muutenkin, että enhän minä niin hyvää palkintoa edes ansaitse.

Mutta sitten nappasin sen siitä viime hetkellä seuraavan kaverin jo melkein ojentaessa kättään sitä kohti ja vaikka hän kuinka harmitteli asiaa ääneen, niin tuntuipa hyvältä kerrankin olla "itsekäs" ja ottaa se mikä mulle kuului. Ei tarvitse aina olla muille mieliksi, vaikka siitä seuraisi vähän nurinaakin. Aivan kuin kaikki olisivat odottaneetkin mun ottavan jotain muuta. Myöhemmin aina kun olen nallea katsonut, niin olen muistanut tämän tapahtuman ja siitä seuranneen voittajafiiliksen.

Moni voi pitää itseään arvottomampana kuin muut. On näitä niin tuttuja lauseita tullut itsekin monesti toistettua. "Joo joo, ei sen väliä", "ihan sama", "ei mun niin väliä", "ihan miten vaan teille parhaiten sopii", "ei mulla tähän mitään sen ihmeempää lisättävää", "kaikki käy", "ei haittaa", "mä nyt vaan oon tällainen", jne.

Toki näitäkin voi käyttää, jos sitä oikeasti tarkoittaa ja haluaa olla epäitsekäs tai haluaa antaa jollekkin toiselle välillä mahdollisuuden, mutta silloin sen pitää tulla sydämestä ja olla aitoa, ettei sitten jälkeenpäin tarvitse harmitella, että olisin kyllä halunnut kuitenkin sanoa jotain ihan muuta. Siihen mitä valitsemme sanoa voi liittyä aito valinta kahden vaihtoehdon välillä tai sitten annamme arvottomuuden kokemuksen valita puolestamme sen mikä "arvollemme" paremmin sopii.

Ihmisillä on monenlaisia arvoasteikkoja, jolla arvioimme toistemme hyödyllisyyttä, asiantuntemusta tai asemaa ja joissakin tilanteissa on hyvä pitää matalaa profiilia. Asiantuntijan kanssa ei välttämättä kannata lähteä väittelemään ja on ihan hyvä vaieta joissakin tilanteissa, mutta ainakin Jumalan edessä olemme kaikki yhtä arvokkaita.

torstai, 7. maaliskuu 2019

Riippuvuuden dilemma

Mietin tällä viikolla riippuvuuteen liittyviä asioita. Lähinnä näin yleisellä tasolla, koska niin moni joutuu kamppailemaan erilaisten riippuvuuksien kanssa. Mä en oikein tiedä hyödyttääkö yleensä taistella vastaan. Jotenkin on tullut sellainen ajatus, että mitä enemmän taistelee vastaan, niin sitä kovammaksi vastustajakin tulee. Toisaalta ei pidä kyllä luovuttaakaan, koska siitä ei ainakaan hyvää seuraa. Asian luovuttaminen Jumalalla on tietysti suotavaa. Oleellisinta ehkä löytää vastaus kysymykseen Miksi? Mikä ajaa jatkamaan itseä tuhoavaa toimintaa?

Törmäsin papereita selatessani vanhaan tekstiini 20 vuoden takaa. Muistan jo silloin kirjoittaneeni tämän sillä ajatuksella, että tästä voisi itseni lisäksi joskus joku muukin hyötyä, joten laitetaan jakoon.


HYVÄSTEJÄ VIINALLE JÄLLEEN KERRAN

Joudun jättämään sinut, ehkä pitkäksikin aikaa, vaikka olet ollut tärkein ystäväni.

Olit luonani aina kun tarvitsin lohdutusta, koskaan et pettänyt lupaustasi.

Saavuit aina täynnä intoa ja uutta voimaa. Kiedoit minut lämpimään syleilyysi.

Kanssasi olin turvassa, kaiken pahan ulkopuolella.

Veit minut ihmeellisiin paikkoihin ja mielenkiintoisten ihmisten luo.


Paljon olisi jäänyt kokematta ilman sinua, monet tunteet elämättä ilman sinua.

Pääsin kanssasi mielikuvituksen ja luovuuden lähteille. olit aina valmiina minua varten.

Aivan kuin olisit välittänyt minusta,

rakastanut minua.


Sinun seurassasi olin rohkeampi ja enkä pelännyt.

Loit maailmaani pysyvyyttä ja ankkuroit elämäni turvalliseen satamaan.

Sinun syliisi oli hyvä nukahtaa ja lepäsin kuin lapsi huolia vailla. Uskoin viimeinkin hyvyyteen.


Sinä opetit mitä on rakkaus, keneltä muulta sen olisin voinut oppia. Olit lähempänä kuin Jumala ja ihmisen rakkautta en ollut kohdannut.

En enää muista aikaa, jolloin en tuntenut sinua. En tiedä kuka olisin ilman sinua.

Kun olet poissa minut valtaa tyhjyys ja yksinäisyys.

*  *  *  *

Vuosien myötä paljastui petollisuutesi. voimasi muuttui minulle voimattomuudeksi, välittämisesi muuttui välinpitämättömyydeksi.

Väsyin jatkamaan elämää sinun ehdoillasi, enkä enää voinut päättää itse elämästäni.

Jouduin valehtelemaan ja varastamaan vuoksesi. Pakotit minut istumaan nurkassa ja

puit minut ahdistukseen.


Olin yksin sinun kanssasi tässä maailmassa, etkä enää riittänyt minulle.

Halusin lisää, mutta sekään ei riittänyt.

Läsnäolosi sattui minuun, mutta vielä enemmän sattui kun yritin jättää sinut. Pelkäsin mitä on edessä,

sinä jätät minut aivan tyhjän päälle.


Pelkäsin ääniä, joita kuulin.

Näin olemattomia näkyjä.

Häpesin, miten olinkaan voinut uskoa sinun lupauksiisi.

Tahtoisin vihata sinua, mutta silti rakastan.

*  *  *  *

Et ole todellisuutta, vain oman mieleni tuotos. Joudun hylkäämään osan itseäni.


maanantai, 3. syyskuu 2018

Häpeä


Tämä seuraava teksti on sellainen joka on kaikesta kirjoittamastani tullut selvimmin Jumalalta. Siihen kiteytyi oma prosessini häpeän kanssa, mutta tämä oli tarkoitettu myös toiselle henkilölle, jonka kanssa sinä vuonna olin kirjeenvaihdossa.

Häpeähäkki

Etsin peiliä, josta näkisin kuka olen
Lasihäkki sulaa kelmuksi iholleni
Sen läpi näkee yhä huonommin
Se torjuu palavat nuolet
myös ne jotka lähetän sisältäni

Omat nuoleni tunkeutuvat ytimeen asti
ja osuvat tyhjyyteen
Olen itseltänikin piilossa

Peilitalossa tai kummitusjunassa
välillä näen välähdyksiä
Hei, tuolla minä olen, ehkä..
Hei, katsokaa ja huomatkaa
minulla on surulliset silmät!


Häpeä koskettaa syvästi koko olemassa oloa. Sitä on vaikea hahmottaa, varsinkin jos tunne on syntynyt jo hyvin varhain. Se voi olla lähtöisin jo siitä, että omat vanhemmat eivät ole ehkä osanneet katseellaan toivottaa tähän maailmaan tervetulleeksi. Ehkä syntyy syvät haavat pienenä lapsena, kun et kelpaakaan muille sellaisena kuin olet. Joudut luomaan suojamuurin, jonka taakse lopulta hukkaat itsesikin. Se aiheuttaa vetäytymisen pois ihmisten yhteydestä tai joillakin ihmisillä se voi kääntyä myös häpeämättömyydeksi tai häpeäraivoksi. 

Jokainen rakastava katse ja avoin syli voi murtaa tätä muuria vähän kerrallaan. Ennenkaikkea Jumalan rakkaus, joka ei torju yhtäkään ihmistä, vaan antaa luvan olla olemassa, koska jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Jokainen on arvokas ja rakastettu.



torstai, 30. elokuu 2018

Jumalan johdatuksesta ja sisäisestä paranemisesta

(Onnistuin muistamaan käyttäjätunnukseni ja sain tilattua uuden salasanan, niin pääsin taas tänne kirjoittamaan. Vähän on ollut hiljaiseloa. Tai ei ehkä niin hiljaistakaan, mutta mitään ei ole saanut tulostettua tänne tuolta korvien välistä.)

Jumalan johdatus on aika mielenkiintoinen juttu. Miten Jumala johdattaa? Me uskovat sanomme usein, että kuulemme Jumalan puhuvan, mutta Jumalan puhe on jossakin hengen tasolla, ei useinkaan korvin kuultavaa. Ehkä joku kuulee ihan ääniäkin, mutta ainakin mulle se "puhe"  tarkoittaa sellaista sisäistä varmuutta tietyssä tilanteessa. Se on vaan joku sellainen sydämen ääni, josta vaan tietää, että tämä ajatus on Jumalalta.

Johdatus muodostuu pitkälti omista valinnoista, jotka pohjautuu siihen sisäiseen Jumalan "ääneen" tai raamatun sanaan ja siihen mitä olen sieltä oppinut tai muiden ihmisten kokemuksista (myös omasta kokemuksesta) oppinut tietämään oikeaksi.

Johdatus ei ole aina sitä mitä odotetaan ja rukouksessa pyydetään. On helppo pyytää Jumalalta johdatusta ja apua erilaisissa ongelmatilanteissa. Ongelmat voivat liittyä esim. hankaliin ihmissuhteisiin, työpaikan ongelmiin, sairauksiin jne. Aina odotetaan jotain eteenpäinmenoa asioissa ja jotain parempaa tulevaksi. Kyllä näin varmasti pidemmällä aikavälillä voi ollakin ja viimeistään taivaankodissa kaikki kääntyy lopullisesti hyväksi, mutta Jumalan johdatus voi viedä myös inhimillisesti katsoen huonompaan suuntaan. Ainakin jos tarkastelee asiaa lyhyellä aikavälillä.

Sielunhoidosta ja sisäisen paranemisen prosessista on omakohtaista kokemusta siinä, miten Pyhä Henki johtaa kohtaamaan kipuja ja tuskaa, jotka olisi varmasti helpompi sivuuttaa ja lakaista maton alle. Pidemmän päälle tämä asioiden sivuuttaminen ei tietenkään ole oikea ratkaisu, koska jos haluaa parantua, niin on suostuttava kipuun. Vuosia on mennyt itsellä erilaisten tunteiden käsittelemiseen, mutta eräänä päivänä tunsin sen Jumalan "puheen" sisimmässäni. Prosessi on ohi. Ei tarvitse enää miettiä menneisyyden haavoja, eikä etsiä vieläkö olisi jotakin selvitettävää.

Olin vapaa mutta mitä varten? Miten tästä eteenpäin? Kuka mä olen? Onko joku tarkoitus mun elämälle? Joku tehtävä Jumalalta? En olisi uskonut, että vuosien paranemisprosessin jälkeen voi olla yhtäkkiä niin tyhjä olo. Kun esim. viha ja häpeä ja riippuvuudet on olleet osa jokapäiväistä elämää koko aikuisiän, niin olikin vähän jopa pelottavaa, kun ne eivät enää ole siinä koko ajan läsnä. Näissä ajatuksissa elin noin vuosi sitten.

Pyysin Jumalaa näyttämään miten tästä eteenpäin, mutta ei tuntunut tulevan mitään vastausta, mutta kuitenkin oli tarve löytää jotakin uutta elämään. Turhauduin. Väsyin yrittämään. Yritin vaan unohtaa ja keskittyä töihin ja muuhun arkeen, kunnes keväällä luulin sairastuvani johonkin. En jaksanut enää mitään. Kuntosalilla meinasi lähteä taju, kun nousin lattialta liian nopeasti ylös ja en muutenkaan pystynyt enää samoihin suorituksiin kuin ennen. Jatkuvasti oli jonkin verran rytmihäiriöitä ja pari kuukautta kestävä keuhkoputkentulehdus. Kuitenkaan ei lääkäri tähän päivään mennessä ole vikaa löytänyt, niin luultavasti kyse on ollut lähinnä henkisestä uupumisesta. Nyt syksyn tullen on taas energiaa tehdä mitä vaan ja ihan ok olo kaikin puolin.

Työtehtävät aikoi jäämään keväällä pahasti rästiin ja olihan sitä kertynyt yhtä sun toista velvoitetta ja vapaaehtoishommaa. Oli vaan lopetettava kaikki mitkä oli mahdollista ja jättää vain se mikä oikeasti on tärkeää. Tämä oli oikein vapauttavaa ja oli lopulta yllättävän "kivaa" sanoa ihmisille, että kiitos vaan kysymästä, mutta en tee, enkä tule. Jos joku asia minun osallistumisestani on kiinni, niin loppukoon vaikka koko homma, mutta mua ei kiinnosta. Sori.

Sitten oli vaan lähdettävä etsimään apua ja ihmisiä. Seuraava askel oli päästä pois omista turvallisista kuvioista ja luottaa muihinkin ihmisiin. Aikuisiällä kun ei ole oikeastaan koskaan ollut ystäviäkään, paitsi tuo mun ihana mieheni ja parin viime vuoden aikana vähän olen tutustunut paremmin joihinkin ihmisiin.

En olisi keväällä vielä uskonut mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan ja että mitä kautta uudet asiat löytyy. Jumala on usein kyllä yllättänyt elämän varrella ja mä olen kyllä ilmoittanut, että antaa tulla mitä vaan, kyllä mun huumorintaju sen kestää, kunhan se lopulta on mun parhaaksi. Jumala onneksi tahtoo vain hyvää.

Tästä päästääkin mielenkiintoiseen dilemmaan, että jos Jumala tahtoo vain hyvää ja ohjaa oikeaan ja kehoittaa tekemään rakentavia asioita, niin voiko Jumalan tahto olla myös se, että joskus toimin väärin ja jopa lainvastaisesti, jotta Hänen tahtonsa toteutuisi? Kävi vähän tämän tyyppinen asia tässä jokin aika sitten ja tässä tapauksessa se ainakin vaikuttaisi olleen Jumalan tahto, koska väärän ratkaisun seurauksena  tapahtui jotain käsittämättömän suurta, jota en tahdo uskoa vielä todeksi. Tiedän vain, että tämä on totta. Tunnen sydämmessäni, että olen vapaa. Onhan näitä ollut hetkellisiä "heräämisiä" ennenkin ja niissä tilanteissa meinaa mennä vähän manian puolelle tämä ilo ja riemu ja sitten taas palataan tylsään arkeen ja turhautumiseen. Tiedän, että tässä on nyt jotain aidosti uutta ja pysyvämpää, koska sydämessä on uudenlainen rauha. Löysin itseni ristin juurelta ja ehkä ensimmäistä kertaa kunnolla tunsin syyllisyyttä teoistani ja sain ymmärtää armon merkityksen vähän syvemmin kuin ennen.

Vaikka tämä onkin anonyymi blogi, niin en silti mene yksityiskohtiin sen enempää, mutta Jumala lähetti erään henkilön enkeliksi mun tielleni kaksikin kertaa. Tajusin Jumalan pysäyttävän minut ja tiesin että Hän haluaa mulle kertoa jotakin juuri nyt. Yksi konkreettinen asia ainakin sen seurauksena, kun muistin myös muutaman vuoden takaisin haaveeni opetella soittamaan kitaraa, mutta unohdin sen silloin kun en uskonut, että se olisi mulle kuitenkaan mahdollista, mutta pyysin silti Jumalaa muistuttamaan asiasta, jos se tulee joskus ajankohtaiseksi. Nyt lähdin ainakin yrittämään ja pitkästä aikaa on ensimmäisenä aamulla jotain muutakin ajatuksissa ja kädessä kuin kännykkä.

En mä tiedä vielä mikä tarkoitus mun elämällä on, mutta ainakin olen varma, että Jumala on mun kanssani ja se riittää. Jumala varmasti johtaa johonkin, kun vaan elän Hänen kanssaan päivä kerrallaan. Jokainen päivä on täynnä Jumalan tekoja.

KIITOS JEESUS!