ETSIJÄN TYÖMAA

Näen peilistä paljon vieraita kasvoja,

aavikon tuulet puhaltavat lävitseni.

Katson silmiisi ja näen maailman loppuun asti.

Ei ole siellä mitään mihin tarttua kiinni.

Kuinka tyhjyys voikaan täyttää koko tilan,

miten se voi jatkua äärettömyyteen asti?

Haluaisin vain luvan elää ihmisenä, luvan olla,

en halunnut tätä kasvottomuutta.

Enää en halua päivänvaloon,

kaikelle alttiiksi ja paljaaksi.

Suru pitäköön minusta huolta.

Kun viimeksi katsoin taakseni,

oli se vielä siellä.

On turvallista nukahtaa tuttu pelko vierellään.

Aamulla viilsin itseäni tunteakseni

rakkauden,

tyhjyys kasvoi sisälläni

ja saavutti maailmani rajat.

Suljetut korvat pelottavat minua.

Arka sydämeni kääntyy takaisin.

Vapisevin käsin suljen ovet,

minun suruni on heille liikaa.

En jaksa rakastaa,

siitä olen varma.

Ehkä vielä jaksan odottaa huomiseen.

Tahtoisin vain oikeuden

elää rikkinäisenä.

Toivon lisää aamuja, jolloin mihinkään

ei ole kiire,

lisää päiviä jotka kertovat elämästä.

Tunnenko rakkauden kun se saapuu?

Onko se yhtään näköiseni?

PIENI TOIVON KIPINÄ

Mietin elämän olennaisia sävyjä

Ja haluan nähdä enemmän kuin eilen.

Kylmyys tunkee lävitse ja

Havahdun pelkooni.

Ei ole tulevaa

Vain tämä valheiden seitti,

Mitä mä teen jos sekin otetaan pois?

Mihin voisin enää mennä

Olen kiinni tyhjyydessä

Jonka varassa voin hukata ahdistuksen.

Olisiko kaikki toisin jos uskaltaisin

Rakastaa.

Kuinka enää löydän takaisin

Olen herännyt vieraassa maassa;

Saapunut tänne tuntematta ikävää.

Katson toisia kohtaamatta,

Kerron tarinaa joka ei ole omani.

Sieluni itkee ikävää

Jota ei tiennyt olevan.

Mutta sinä rakennat minulle

Paikan vapauteen,

Ohjaat askeleeni oikeaan

Ja kun tuot minulle toivon

Irrotan otteeni ja saavun kotiin.

SYLI

Ilta saapuu

etsii ihminen kotiaan

Näin aina käy, aina uudestaan

Kädet tahriintuneet on mustaan ja

valkeaan

Punainen pelon viitta sitoo menneeseen

Uusi aamu

kuin perhosen ensilento

Lyhyt on matka, toinen siipi liian hento

Peilissä ihmisen kasvot

lapsen kyyneleet

Surematta jääneet surut

unelmat ruostuneet

Kun sylin löytää

löytää vapauden

ja matka jatkuu kanssa Jeesuksen

KANTAKAPAKASSA

Auringon jälkeen

me huojuvissa taloissa

takerrutaan toisiimme

majakan valo hukkuu kuohuihin

kun unohdus kietoutuu ihmisiin

Hämärä tuo voimaa ja lohdutusta

Jalkoja polttaa levoton rytmi

hikikarpalot vierii selkärankaa

juoma kaatuu, lasi särkyy

mutta sydän ei

Vapaus vaatii aarretta etsimään

kaikki odottaa huomista parempaa

Vielä ei kannata lähteä pois

ei me olla kovin kaukana

Tässä hetkessä hyvä olla

ei pelot koskaan kiinni saa

Totuus kyllä aina mahtuu

unelmiemme eteiseen

AAMUNAVAUS

Kadotin sisäisen villapaidan

jäin vangiksi liskojen yöhön

Tuomiokellot aamulla soittaa

ja pakottaa uuteen työhön

Surusilmät peilistä katsoo

kaiken onttouden takaa

taito puuttuu siihen miten

sen muille voisi jakaa

Hellan pesään sytykkeitä laitan

on ilmassa leijuva piimä

Hetken sen jos pysäyttäisin

olis kaikki läsnä siinä

Kissan heleä aamunauku

uuteen päivään kiskoo

Pieniä onnen sirpaleita

taivas meille viskoo

SÄRKYMINEN

Jumalan päivä koittaa

uusi aamu on

Valo varjot voittaa

saa paha tuomion

Päästä irti, päästä vapauteen

päästä tuska, päästä häpeä

Löytyy uudelleen lapsen haaveet

sisälle haudatun pienen ihmisen tunteet

Pue sanoiksi, kerro maailmalle

miten voitto on saatu

Hylätty sisin huutaa

se sotkee suunnitelmat

Hiljennä se jos tahdot

helppo sulkea suu, torjua uusi alku

palata tasaiseen arkeen, tappavaan tylsyyteen

Sisin ei suostu enää

se sulaa, se räjähtää

se hajottaa kuoren palasiksi

Vartijat laskee aseensa ja

päästää valon sisään

UUSI ALKU

Saavuit odottamatta

tähän harmaaseen huoneeseen.

Sumuverho repäistiin pois paikaltaan

Hetken luulin tää silmäni sokaisee,

Kauneus elämän luokseni saapui.

Uskon että mä vielä värit nään

Jo erotan mustan ja harmaan!

Toisinaan kai käy niin

Voi mennä kauaskin harhaan

Totuus etsii jalansijaa

Miettii uskaltaisiko sisään.

Varovasti koputtelee

Se elämänuskoa lisää

Rakkaus saapuu niin kuin aina

Väsymättä ja salaa.

Hiipii hiljaa ja paikkoja järjestää

Jos poistuukin niin aina palaa

Pelkoa en enää kiinni saa

Huoletkin lähtee rajan taa

Haihtuu hämäryys

Joka menneisyyttäni toistaa

VASTUU TARINASTA

Kertomatta jäänyt tarina haalistuu,

katson sen kalpeata pintaa.

Näillä paidanriekaleilla halusin

kerran syleillä koko maailmaa.

Maailma poltti hihani

tuhkaksi.

Kevään koittaessa

kaikki paljastuu.

Elämä luo uudet verhot,

puille uudet vaatteet,

maalle uuden maton,

minulle uuden voiman.

KOHTAAMINEN

Tapasin sinut tänään ensimmäistä kertaa,

vaikka olin tavannut jo tuhansia kertoja.

Ensimmäistä kertaa näin

aavistuksen sielustasi.

Olen kasvanut vahvemmaksi,

voisimme palata takaisin alkuun,

hetkeen jolloin kaikki lähti kulkemaan

turhuuden polkuja.

Tekisinkö kaiken toisin,

vai antaisinko sittenkin olla?

Kadunko hetkiäni elämän koulussa?

Syytänkö Häntä,

joka minut tällaiseksi loi?

Osaisin rakastaa jos tietäisin mitä se on.

Osaisit rakastaa jos tietäisit mitä se on.

TOIVE

Puhdas ikävä on se mitä tahdon

kaipuuta kohti suurempaa

kohtaamispaikka sydämessä

Vain valmis ottamaan vastaan

ei vaatimusta, ei odotuksia

Yhteys jota ei voi unohtaa

Voin olla ehjä tai rikkinäinen

saan luvan olla olemassa

Elävän veden virrat huuhtoo silmistä

kuoleman katseen,

samentuneen veden

ARMO

Palasia vain,

pelkkiä muruja löysin,

ne kokosin uudeksi tarinaksi.

Tämä on luovuttamaton omaisuus,

Ei sille voi laskea hintaa.

Näen ikkunalaudallani kuoleman,

se varistaa kukkien lehdet parketille.

Siinä näen kätteni teot.

Ei se mitään,

sanoi rakkaus,

tekojasi en katsele.

Veriset päät nousevat uniini

yhä vaatien minun sieluani.

Siihen niillä ei enää ole oikeutta.

Vuosi 1993 kevättalvella.

Tampereen rautatieasema. Mies makasi asematunnelin seinän vierustalla sammuneena. Vaatteista ja olemuksesta näkyi  kauaksi, että alkoholia on kulunut jo pidempään. Pysähdyin ohikiitäväksi hetkeksi ja rukoilin: "Herra auta tätä miestä, Sinä tunnet hänet ja tiedät tilanteen." Aivankuin sisäinen ääni olisi kysynyt minulta: "Mikä sinut erottaa tuosta ihmisestä?"

Olisin voinut vastata, että en ole lainkaan samanlainen, eikä minusta koskaan tulekaan tuollaista. Olin 20-kymppinen raitis uskova nuori nainen ja se mahdollisuus, että olisin ollut sammuneena keskellä kaupunkia oli todella kaukana omasta elämästä. Mutta vastasin kuitenkin: "Ei mikään". Tuo mies on ihminen, kuten minä itsekin. Hänellä ehkä on läheisiä, jotka odottavat häntä kotiin. Varmasti on jotkut syyt siihen, että on päätynyt tuohon jamaan. Aavistin myös, että voin olla siinä eräänä päivänä ihan hyvin itsekin. Elämässä voi tapahtua kaikkea odottamatonta. Elämä ei aina ole reilua.

Vuosi 1996 kevät.

Istun bussissa lähellä Tampereen rautatieasemaa. Bussin pysäyttää nainen. Hän heittäytyy makaamaan oviaukon askelmille. Hän ei halua kyytiin. Hän itkee ja huutaa ja puhuu sekavia. Haluaa päästä mielisairaalaan, josta hän ilmeisesti oli kotilomalla, muttei tämä bussi ole menossa sinne päinkään. Joku ilmeisesti lupaa soittaa taksin ja nainen poistuu jalkakäytävälle ja bussi pääsee jatkamaan. Taas sama sisäinen ääni kysyy: Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä? Olisin voinut vastata, että en minä ole sairas ja en mä koskaan voisi olla noin sekaisin päästäni. Mitä nyt vähän on pakko-oireita ja joskus tuntuu, että sekoan, mutta lisää vaan viinaa, niin kyllä se siitä taas rauhottuu. Vastasin kuitenkin:"Ei mikään". Mistä minä voin tietää missä olen muutaman vuoden päästä, vaikka toistaiseksi olen pystynyt selviytymään. Elämä on niin epävarmaa.

Vuosi 2016 loppusyksy

Ajoin klo 5 aamulla Tampereen rantatunnelista, joka oli avattu liikenteelle juuri paria tuntia aiemmin. Oli hiljaista, eikä näkynyt enää jälkeäkään avajaisseremonioista. Olin menossa junalla Helsinkiin työnantajan maksamaan koulutuspäivään. Noustessani laiturille, rautatieaseman portaikossa makasi sammuneena nainen. Hän liikahti vähän ja korjasi asentoa. Näköjään portaissakin voi nukkua. Sitä en ennestään tiennyt.

Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä?  Kuuluisiko taas vastata: "Ei mikään." Toisaalta kuitenkin kaikki. Minulla on tulevaisuus ja toivo. Jeesuksessa minulla on kaikki. Mutta voihan tuo nainenkin myös olla uskossa ja oikealla tiellä ja vaan hetkeksi väsähtänyt. Ei koskaan voi katsoa pelkkää ulkokuorta.

 

Löysin eilen nalleni kaapin perältä muovisäkistä ja kun muistin siihen liittyvän tarinan, niin päätin laittaa tuon pehmoleluni nyt vähän paremmin esille makuuhuoneeseen.

Sain nallen lukioaikana jonkinlaisena palkintona. En muista tarkemmin mihin asiaan se palkinnonjako liittyi, mutta saimme mennä paremmuusjärjestyksessä valitsemaan pöydältä palkintoa. Esillä oli monenlaista ja rahallisestikin eriarvoista tavaraa ja parhaat tietysti menivät ensin. Nallet menivät heti ensimmäisten palkintojen joukossa ja kun tuli mun vuoroni, niin oli viimeinen nalle vielä jäljellä ja tiesin että mun perässä tuleva seuraava luokkakaveri olisi myös sen erittäin mielellään ottanut.

Olin niin epäitsekäs, että olisin saattanut aivan hyvin ottaa jotain muutakin ja hetken sitä harkitsin, että olisi parempi ottaa vaan jotain vaatimattomampaa, koska tiesin, että siitä nallesta oltaisiin mulle kateellisia ja koin muutenkin, että enhän minä niin hyvää palkintoa edes ansaitse.

Mutta sitten nappasin sen siitä viime hetkellä seuraavan kaverin jo melkein ojentaessa kättään sitä kohti ja vaikka hän kuinka harmitteli asiaa ääneen, niin tuntuipa hyvältä kerrankin olla "itsekäs" ja ottaa se mikä mulle kuului. Ei tarvitse aina olla muille mieliksi, vaikka siitä seuraisi vähän nurinaakin. Aivan kuin kaikki olisivat odottaneetkin mun ottavan jotain muuta. Myöhemmin aina kun olen nallea katsonut, niin olen muistanut tämän tapahtuman ja siitä seuranneen voittajafiiliksen.

Moni voi pitää itseään arvottomampana kuin muut. On näitä niin tuttuja lauseita tullut itsekin monesti toistettua. "Joo joo, ei sen väliä", "ihan sama", "ei mun niin väliä", "ihan miten vaan teille parhaiten sopii", "ei mulla tähän mitään sen ihmeempää lisättävää", "kaikki käy", "ei haittaa", "mä nyt vaan oon tällainen", jne.

Toki näitäkin voi käyttää, jos sitä oikeasti tarkoittaa ja haluaa olla epäitsekäs tai haluaa antaa jollekkin toiselle välillä mahdollisuuden, mutta silloin sen pitää tulla sydämestä ja olla aitoa, ettei sitten jälkeenpäin tarvitse harmitella, että olisin kyllä halunnut kuitenkin sanoa jotain ihan muuta. Siihen mitä valitsemme sanoa voi liittyä aito valinta kahden vaihtoehdon välillä tai sitten annamme arvottomuuden kokemuksen valita puolestamme sen mikä "arvollemme" paremmin sopii.

Ihmisillä on monenlaisia arvoasteikkoja, jolla arvioimme toistemme hyödyllisyyttä, asiantuntemusta tai asemaa ja joissakin tilanteissa on hyvä pitää matalaa profiilia. Asiantuntijan kanssa ei välttämättä kannata lähteä väittelemään ja on ihan hyvä vaieta joissakin tilanteissa, mutta ainakin Jumalan edessä olemme kaikki yhtä arvokkaita.

Mietin tällä viikolla riippuvuuteen liittyviä asioita. Lähinnä näin yleisellä tasolla, koska niin moni joutuu kamppailemaan erilaisten riippuvuuksien kanssa. Mä en oikein tiedä hyödyttääkö yleensä taistella vastaan. Jotenkin on tullut sellainen ajatus, että mitä enemmän taistelee vastaan, niin sitä kovammaksi vastustajakin tulee. Toisaalta ei pidä kyllä luovuttaakaan, koska siitä ei ainakaan hyvää seuraa. Asian luovuttaminen Jumalalla on tietysti suotavaa. Oleellisinta ehkä löytää vastaus kysymykseen Miksi? Mikä ajaa jatkamaan itseä tuhoavaa toimintaa?

Törmäsin papereita selatessani vanhaan tekstiini 20 vuoden takaa. Muistan jo silloin kirjoittaneeni tämän sillä ajatuksella, että tästä voisi itseni lisäksi joskus joku muukin hyötyä, joten laitetaan jakoon.

HYVÄSTEJÄ VIINALLE JÄLLEEN KERRAN

Joudun jättämään sinut, ehkä pitkäksikin aikaa, vaikka olet ollut tärkein ystäväni.

Olit luonani aina kun tarvitsin lohdutusta, koskaan et pettänyt lupaustasi.

Saavuit aina täynnä intoa ja uutta voimaa. Kiedoit minut lämpimään syleilyysi.

Kanssasi olin turvassa, kaiken pahan ulkopuolella.

Veit minut ihmeellisiin paikkoihin ja mielenkiintoisten ihmisten luo.

Paljon olisi jäänyt kokematta ilman sinua, monet tunteet elämättä ilman sinua.

Pääsin kanssasi mielikuvituksen ja luovuuden lähteille. olit aina valmiina minua varten.

Aivan kuin olisit välittänyt minusta,

rakastanut minua.

Sinun seurassasi olin rohkeampi ja enkä pelännyt.

Loit maailmaani pysyvyyttä ja ankkuroit elämäni turvalliseen satamaan.

Sinun syliisi oli hyvä nukahtaa ja lepäsin kuin lapsi huolia vailla. Uskoin viimeinkin hyvyyteen.

Sinä opetit mitä on rakkaus, keneltä muulta sen olisin voinut oppia. Olit lähempänä kuin Jumala ja ihmisen rakkautta en ollut kohdannut.

En enää muista aikaa, jolloin en tuntenut sinua. En tiedä kuka olisin ilman sinua.

Kun olet poissa minut valtaa tyhjyys ja yksinäisyys.

*  *  *  *

Vuosien myötä paljastui petollisuutesi. voimasi muuttui minulle voimattomuudeksi, välittämisesi muuttui välinpitämättömyydeksi.

Väsyin jatkamaan elämää sinun ehdoillasi, enkä enää voinut päättää itse elämästäni.

Jouduin valehtelemaan ja varastamaan vuoksesi. Pakotit minut istumaan nurkassa ja

puit minut ahdistukseen.

Olin yksin sinun kanssasi tässä maailmassa, etkä enää riittänyt minulle.

Halusin lisää, mutta sekään ei riittänyt.

Läsnäolosi sattui minuun, mutta vielä enemmän sattui kun yritin jättää sinut. Pelkäsin mitä on edessä,

sinä jätät minut aivan tyhjän päälle.

Pelkäsin ääniä, joita kuulin.

Näin olemattomia näkyjä.

Häpesin, miten olinkaan voinut uskoa sinun lupauksiisi.

Tahtoisin vihata sinua, mutta silti rakastan.

*  *  *  *

Et ole todellisuutta, vain oman mieleni tuotos. Joudun hylkäämään osan itseäni.

Tämä seuraava teksti on sellainen joka on kaikesta kirjoittamastani tullut selvimmin Jumalalta. Siihen kiteytyi oma prosessini häpeän kanssa, mutta tämä oli tarkoitettu myös toiselle henkilölle, jonka kanssa sinä vuonna olin kirjeenvaihdossa.

Häpeähäkki

Etsin peiliä, josta näkisin kuka olen
Lasihäkki sulaa kelmuksi iholleni
Sen läpi näkee yhä huonommin
Se torjuu palavat nuolet
myös ne jotka lähetän sisältäni

Omat nuoleni tunkeutuvat ytimeen asti
ja osuvat tyhjyyteen
Olen itseltänikin piilossa

Peilitalossa tai kummitusjunassa
välillä näen välähdyksiä
Hei, tuolla minä olen, ehkä..
Hei, katsokaa ja huomatkaa
minulla on surulliset silmät!

Häpeä koskettaa syvästi koko olemassa oloa. Sitä on vaikea hahmottaa, varsinkin jos tunne on syntynyt jo hyvin varhain. Se voi olla lähtöisin jo siitä, että omat vanhemmat eivät ole ehkä osanneet katseellaan toivottaa tähän maailmaan tervetulleeksi. Ehkä syntyy syvät haavat pienenä lapsena, kun et kelpaakaan muille sellaisena kuin olet. Joudut luomaan suojamuurin, jonka taakse lopulta hukkaat itsesikin. Se aiheuttaa vetäytymisen pois ihmisten yhteydestä tai joillakin ihmisillä se voi kääntyä myös häpeämättömyydeksi tai häpeäraivoksi. 

Jokainen rakastava katse ja avoin syli voi murtaa tätä muuria vähän kerrallaan. Ennenkaikkea Jumalan rakkaus, joka ei torju yhtäkään ihmistä, vaan antaa luvan olla olemassa, koska jokainen on luotu Jumalan kuvaksi. Jokainen on arvokas ja rakastettu.