Vuosi 1993 kevättalvella.

Tampereen rautatieasema. Mies makasi asematunnelin seinän vierustalla sammuneena. Vaatteista ja olemuksesta näkyi  kauaksi, että alkoholia on kulunut jo pidempään. Pysähdyin ohikiitäväksi hetkeksi ja rukoilin: "Herra auta tätä miestä, Sinä tunnet hänet ja tiedät tilanteen." Aivankuin sisäinen ääni olisi kysynyt minulta: "Mikä sinut erottaa tuosta ihmisestä?"

Olisin voinut vastata, että en ole lainkaan samanlainen, eikä minusta koskaan tulekaan tuollaista. Olin 20-kymppinen raitis uskova nuori nainen ja se mahdollisuus, että olisin ollut sammuneena keskellä kaupunkia oli todella kaukana omasta elämästä. Mutta vastasin kuitenkin: "Ei mikään". Tuo mies on ihminen, kuten minä itsekin. Hänellä ehkä on läheisiä, jotka odottavat häntä kotiin. Varmasti on jotkut syyt siihen, että on päätynyt tuohon jamaan. Aavistin myös, että voin olla siinä eräänä päivänä ihan hyvin itsekin. Elämässä voi tapahtua kaikkea odottamatonta. Elämä ei aina ole reilua.

Vuosi 1996 kevät.

Istun bussissa lähellä Tampereen rautatieasemaa. Bussin pysäyttää nainen. Hän heittäytyy makaamaan oviaukon askelmille. Hän ei halua kyytiin. Hän itkee ja huutaa ja puhuu sekavia. Haluaa päästä mielisairaalaan, josta hän ilmeisesti oli kotilomalla, muttei tämä bussi ole menossa sinne päinkään. Joku ilmeisesti lupaa soittaa taksin ja nainen poistuu jalkakäytävälle ja bussi pääsee jatkamaan. Taas sama sisäinen ääni kysyy: Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä? Olisin voinut vastata, että en minä ole sairas ja en mä koskaan voisi olla noin sekaisin päästäni. Mitä nyt vähän on pakko-oireita ja joskus tuntuu, että sekoan, mutta lisää vaan viinaa, niin kyllä se siitä taas rauhottuu. Vastasin kuitenkin:"Ei mikään". Mistä minä voin tietää missä olen muutaman vuoden päästä, vaikka toistaiseksi olen pystynyt selviytymään. Elämä on niin epävarmaa.

Vuosi 2016 loppusyksy

Ajoin klo 5 aamulla Tampereen rantatunnelista, joka oli avattu liikenteelle juuri paria tuntia aiemmin. Oli hiljaista, eikä näkynyt enää jälkeäkään avajaisseremonioista. Olin menossa junalla Helsinkiin työnantajan maksamaan koulutuspäivään. Noustessani laiturille, rautatieaseman portaikossa makasi sammuneena nainen. Hän liikahti vähän ja korjasi asentoa. Näköjään portaissakin voi nukkua. Sitä en ennestään tiennyt.

Mikä sinut erottaa tästä ihmisestä?  Kuuluisiko taas vastata: "Ei mikään." Toisaalta kuitenkin kaikki. Minulla on tulevaisuus ja toivo. Jeesuksessa minulla on kaikki. Mutta voihan tuo nainenkin myös olla uskossa ja oikealla tiellä ja vaan hetkeksi väsähtänyt. Ei koskaan voi katsoa pelkkää ulkokuorta.